Joskus on hyvä tulla palautetuksi maanpinnalle koiransa tottiskoulutuksesta. Ihan oikeasti.

Savonlinnan palveluskoirayhdistys järjesti viikonloppuna tottissemman, jonne oli tervetulleita kaikki rotuun ja yhdistykseen katsomatta. Koskapa meillä ollaan tottisteltu kovasti ja etenkin tapeltu tuon seuraamisen kanssa, lähdettiin Danan kanssa esimerkkikoirakoksi lauantaille. Lähti näiltä seuduilta muutama muukin, joten ei ihan yksi oltu kaukolaisia.

Kouluttajana semmassa oli Johanna Nivala Keski-Suomesta. Johannalla on oma Manouman-kennel, joka kasvattaa lähinnä rotikoita. Johanna oli uusi tuttavuus (ei sillä että olisin hirveän montaa kouluttajaa tavannutkaan), joten mielenkiinnolla lähdin mukaan. Päivällä ei ollut erikoista teemaa, vaan kukin meni oman kehittämiskohteensa kanssa.

Homma päivän aikana meni siten, että ensin mentiin kierros, jossa  näytettiin normitreenin meno ja esiteltiin siis sitä osa-aluetta, mihin haluttiin apua. Tämä jälkeen koira autoon ja tehty purettiin kouluttajan ja yleisön toimesta. Toisella kierroksella paneuduttiin ongelmaan ja saatiin neuvoja ja apuja ja purettiin homma taas.

No, me tietysti Danskun kanssa näytettiin, miten ollaan treenattu seuraamista. Meillä on ollut Riikka apuna kertomassa, milloin palkataan, koska aiemmin Dana aurasi aika paljon, koska kun vilkaisin, ohjaajan rinta kääntyi kohti koiraa ja vain vahvisti auraamista. Palkkapallo on rintataskussa. Näytettiin myös leikki. Tuomio: koira pääsee aivan liian helpolla eli pidempää pätkää, se kestää sen kyllä. Apulaisen ilmoitukste pois ja leikkiä vähemmäksi, Koira myös seilasi aika paljon edestakaisin eli haki oikeaa paikkaa kytätessään palkkaa.

Seuraavalla kierroksella sama homma, mutta vaihdettiin palkan paikkaa. Nyt palkka on ohjaajan vasemmassa kädessä kyljen vieressä hieman rinnan alapuolella. Oikeassa kädellä on hihna, jolla nykäistään koiraa hieman, jos se alkaa seilata liian eteen. Sehän alkoi onnistua! Palkka annetaan palkkasanan jälkeen ja se putoaa alaspäin. Myös koiraa kannustetaan tarjoamaan palkkaa ohjaajalle leikkiä varten. Tästä vaan päästään takaisin irrotusongelmaan, kun tuolla systeemillä pallon kanssa tulee väkisinkin taisteltua, jolloin Dana patoaa palloon ja ei päästä irti. Kahden pallon leikin kanssa se oli helpompaa. No, tätä opetellana vielä mm. palkkaamalla irrotuksesta.

Semmasta sai myös paljon vinkkejä muiden treenauksista.

Päivä oli oikein hyvä, mutta kovin pitkä. Seminaari alkoi kymmeneltä, mikä tarkoitti sitä, että olen lähtenyt kotoa about 7:ltä, koska otin kyytiläisen Joensuusta. Sitä ennen Dana on saanut neljältä ruoan, minä herännyt viideltä ja suorittanut sen jälkeen aamutoimet ja lenkittänyt koiran.Semman piti kestää 10-16, mutta se venyi ja lähdimme lopulta puoli kuudelta ajamaan kotiin. Venyminen johtui lähinnä siitä, että suorituksia purettiin yleisön kanssa ja se venyttin väkisinkin. Lisäki me pitkänmatkalaiset olimme viimeisinä koirakkoina ja siellä ei ollut paikallisia kuuntelijoitakaan enää kahden viimeisen koiran aikaan.

Talvisemmoissa ja muissa tapahtumissa on ikävää se, että koska hallissa ei voi olla kuin yksi koira kerrallaan, muut odottelevat autossa. Ja koskapa on pakkasta autossa tulee kylmä. Onneksi kylmää oli vain reilut kymmenen, joten ihan mahdottomista ei puhuttu ja auringon paistaessa tumma auto pysyi pidempään plussan puolella. SIlti Dana oli autossa Back-On-Track niskassa ja kävin tyhjäkäyttämässä autoa tunnin-puolentoista välein ja samalla vein koiran jaloittelemaan, niin ei jäykisty ihan kunnolla. Tähän matkat päälle edestakaisin, joten tulihan sitä autossa istumista. Ja onhan se kurjaa kököttää yksin autossa, mutta ei mahda mitään. Onneksi näitä reissuja ei ole kovinkaan usein.

Ai juu, päivitystä viikonloppuisen episodin kärsineeseen osapuoleen. Sunnuntaina Aatu vielä väisteli nyreänä Danaa. Ei ihme, kun turpiinsa sai. Keskiviikkona törmäsimme Aatuun ja isäntään lenkillä ja niinpä se vaan haastoi Danaa leikkiin. Meilä ei tosin leikitä hihnassa ollenkaan. Ei edes tervehditä. Eli traumat sikäli unohtuneet. Eilen seminaarin jälkeen käytin Danan kävelyllä ja kenetkäpä bongasimme: karkuteillä olleen Aatun. Tällä kertaa oli livahtanut oven raosta. Siellä se kipitti raitilla pupujen jälkien perässä. Yritin huudella, mutta ei Aatu ihan tyhmä ole. Mörkö oli mukana ja turpiinha sieltä olisi varmaan taas tullut. Niinpä tyydyin tarkkailemaan Aatun menoreittiä ja soittamaan isännälle, että menee vastaan. Aatu oli myöhemmin antanut kiinni vieraalle, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Kiitos paimenkoirasta, joka ei ihan helposti lähde litomaan.